Kuvia

Ilmari Calamnius, sittemmin Kianto (1874 - 1970)

  • syntyi Pohjanmaalla Pulkkilan pappilassa 7.5.1874 kappalainen August Benjamin Calamniuksen ja Cecilia Lundahlin kahdeksanlapsisen perheen seitsemäntenä.
  • muutti perheen mukana Suomussalmelle Karhulan pappilaan vuonna 1879, kun isä sai kirkkoherran viran.
  • kävi koulunsa Iissä ja Oulussa ja pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta v.1892. Koulussa hän mm. toimitti oppilaskunnan lehteä.
  • aikoi ensin upseerin uralle ja aloitti Oulun neljännessä tarkk’ampuja-pataljoonassa, sai Venäjän aroilla pidetyistä harjoitusleireistä kyllikseen ja erosi.
  • julkaisi 22-vuotiaana esikoiskirjansa Väärällä uralla armeija-kokemuksistaan.

  • tunsi luonnonlyriikan omimmaksi alakseen ja julkaisi Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia(1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa.
  • opiskeli Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa pääaineinaan venäjän ja suomen kieli hylättyään aikeensa lukea teologiaa.
  • oli mukana perustamassa Suomalaista Kaunokirjailijaliittoa v.1897 ja promovoitiin filosofian maisteriksi v.1900.
  • täydensi venäjän kielen opintojaan stipendiaattina Moskovassa 1901-03.
  • suomensi mm. Leo Tolstoin Kuolema ja I.A. Gontsharovin Herra Oblomov -teokset.
  • ryhtyi Tostoin aatteiden kannattajaksi ja kävi Tolstoin kanssa kirjeenvaihtoa.
  • kuului Suomen suurimman tolstoilaisen, Arvid Järnefeltin, ystäväpiiriin.
  • erosi Tolstoin vaikutuksesta kirkosta, solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton Ruotsissa v.1904 torniolaisen Hildur Molnbergin kanssa ja jätti lapsensa kastamatta.
  • toimi venäjän kielen opettajana Kajaanin yhteiskoulussa 1904-06.
  • otti osaa Suomen vapautuspyrkimyksiin mm. Kajaanissa 1905.
  • oli Kajaanin lehden toimittajana 1906, arvosteli Kajaanin kaupungin johtohenkilöiden ja pappien tekemisiä ja sai sekä vihollisia että ihailijoita.
  • toimi aktiivisesti nimien suomalaistamisasiassa ja muutti itsekin nimensä Kiannoksi kotipitäjänsä vanhan nimen mukaan v.1906 (Kiando-Kianto-Kianta-Suomussalmi).
  • kirjoitti huomattavan määrän isänmaallisia, tsaarinvaltaa avoimestikin vastustavia runoja lehtiin ja teoksiinsa, julkaisi 1906 kokoelman Isänmaallisia runoelmia.
  • ei alistunut yhteiskunnan yleisiin kaavoihin vaan kapinoi kirkkoa, tsaarinvaltaa, tekopyhyyttä ja epäaitoutta vastaan.
  • jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 32-vuotiaana.
  • teki tiliä Jumala- ja yhteiskuntasuhteistaan teoksessaan Pyhä viha v.1908.
  • kertoi liikuttavasti kolmivuotiaan esikoispoikansa kuolemasta teoksessaan Pyhä rakkaus 1910.
  • saavutti kuuluisuutta kansankuvauksellaan Punainen viiva v.1909.
  • haastettiin jumalanpilkasta oikeuteen teostensa Pikku syntejä ja Vapaauskoisen psalttari vuoksi, tuomio oli kuitenkin vapauttava.
  • kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta v.1911 Nälkämaan laulun, joka O.Merikannon säveltämänä on eniten laulettuja maakuntalaulujamme.
  • asettui kasvavan perheensä kanssa asumaan Suomussalmen Kiantajärven rannalle rakennuttamaansa Turjanlinnaan v.1912. Lapsia syntyi lähes vuosittain, kirjoja 2-3 vuodessa.
  • antoi lapsilleen erikoisia nimiä kuten Tähtivalo, Sotavalta, Sotaprinssi, Simpukka, Iltatähti.
  • julkaisi lapsilleen kertomiaan satuja Turjanlinnan satukirjassa 1915. Kirja on yhä vielä hyvin suosittu.
  • otti osaa Vapaussotaan 1917-18 valkoisten aktivistien puolella ja toimi Antrean rintamalla mm. sotakirjeenvaihtajana.
  • oli Hyrynsalmen Hallan Ukon eli Juho Heikkisen hyvä ystävä ja porourheilutoveri ja kannatti jääkäriliikettä.
  • tarjosi saarensa majoja jääkärien salaiseksi etappipaikaksi. Kirjoitti kielletyn Vapaussoturin valloituslaulun (sävel “Kauan on kärsitty vilua ja nälkää“).
  • oli suuri Vienan-tuntija ja toimi Suur-Suomi-hengessä Vienan Karjalan vapauttamisen puolesta ja teki sinne lukuisia retkiä patikoiden tai porolla ajaen.
  • kirjoitti Vienan kansasta ja sen oloista tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä useita teoksia - toistatuhatta sivua ainutlaatuista kulttuurihistoriaa, mm. Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915), ja runoili myös 1906 Vienan kansallislaulun jonka sävelsi Heino Kaski.
  • piti ajoporoja ja oli innokas porourheilun puolestapuhuja vuosisadan alusta vuoteen 1939, toimi Poropäivien juhlapuhujana ja julkaisi vuonna 1913 Poro-kirjan.
  • lienee tsaarinvallan loppuvuosina ollut varsinkin maaseudulla yksi luetuimpia kirjailijoitamme.
  • oli itsenäisyytemme aikana kenties tunnetumpi “maineeltaan“ kuin teoksiltaan. Kiannon naiset kiinnostivat varsinkin ei-lukevaa yleisöä.
  • toi kirjakieleemme lukuisia sanoja Kainuun kansan värikkäästä murteesta.
  • matkusteli vuosisadan alkuvuosikymmeninä paitsi Vienan Karjalassa ja Petsamossa myös Krimillä, Kaukasuksella, Virossa, Liettuassa, Latviassa, Puolassa, Tsekkoslovakiassa ja Sveitsissä.
  • halveksi kaupunkilaiselämää ja ihannoi luontoa, korpimaata ja maalaiselämää.
  • julkaisi 50-vuotiaana v.1924 toisen kansankuvauksensa, Ryysyrannan Joosepin, jonka esikuva oli vähällä nostaa asiasta syytteen.
  • kutsuttiin Suomen Kirjailijaliiton ja Karjalan Sivistysseuran kunniajäseneksi v.1924.
  • julkaisi pitkän elämänsä aikana 67 teosta: runokokoelmia, romaaneja, matkakuvauksia, muistelmia ja näiden lisäksi lukemattomia kannanottoja ja lehtiartikkeleita. Toistakymmentä julkaisematonta käsikirjoitusta lienee vielä eri arkistoissa. Julkaistuista teoksista mainittakoon vielä Vanha Pappila, Papin poika, Patruunan tytär, Metsäherran herjaaja, Moskovan maisteri.
  • solmi kolme avioliittoa ja sai kaikkiaan 12 lasta, erosi kerran ja jäi kahdesti leskeksi, hän herätti pahennusta ns. omantunnon avioliitoillaan.
  • julkaisi sisarestaan Ainasta, jonka kanssa hänellä oli tulehtuneet välit eriävien moraalikäsitysten vuoksi, teoksen Vanha Postineiti 1935.
  • menetti rakkaan Turjanlinnansa sodassa 1939, jolloin suomalaiset sotilaat sen polttivat.
  • jätti evakkoon lähtiessään Turjanlinnan eteisen pöydälle sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin jossa pyysi vihollisen jättämään talo rauhaan ja siirtymään hänen sisarensa, ns. vanhan postineiden huvilaan tai vastapäisen saaren kalamajoihin - viesti tulkittiin sotapetoksen yritykseksi ja hänet tuomittiin puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta presidentti Kallio myöhemmin armahti. Hänet erotettiin "maanpetturina" useimmista kulttuuriseuroista. Vasta 1950-luvulla tunnustettiin julkisesti hänelle tapahtunut vääryys.
  • julkaisi kärsimästään vääryydestä vankilapäiväkirjan Omat koirat purivat (1948).
  • menetti kansalaiskeräysten ja kustannus-osakeyhtiö Otavan avustuksella rakennuttamansa toisen Turjanlinnan tulipalossa v.1949. Vanhuutensa kesät hän vietti Turjanlinnan rinteillä vaatimattomissa väliaikaisiksi tarkoitetuissa mökeissä, jotka nyt ovat museona.
  • asui vuodesta 1953 lähtien talvisin Helsingissä Mariankatu 24:ssä Otavan järjestämässä asunnossa.
  • sai takaisin kunniajäsenyytensä niin Suomen kirjailijaliitossa kuin Karjalan Sivistysseurassakin.
  • sai vastaanottaa Suomen Leijonan ritarikunnan suurristin ja I lk komentajamerkin v.1954.
  • promovoitiin Helsingin Yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi v.1957.
  • puhui sujuvasti suomen lisäksi ruotsia ja venäjää ja melko hyvin saksaa ja latinaa, ja häntä pidettiin myös mukavana seuramiehenä.
  • maalasi tekstejä kiviin, esineisiin, kyltteihin, huonekaluihin, lautasiin, sekä harrasti maalailun ohella kalastusta ja retkeilyä.
  • ilmoitti itse poliittiseksi kannakseen "valkoinen anarkisti".
  • ehti ystävystyä useimpien presidenttiemme kanssa, joista varsinkin Urho Kekkonen usein kävi hänen luonaan syntymäpäivillä.
  • uskoi koko elämänsä ajan Jumalaan - vastusti kirkkoa laitoksena sekä eräitä uskonkappaleita - ja liittyi takaisin kirkkoon v.1966. Raamattunsa papin poika tunsi hyvin, viittauksia raamattuun löytyy kaikista hänen teoksistaan.
  • kuoli 27.4.1970 Helsingin Auroran sairaalassa viikkoa ennen 96-vuotispäiväänsä.
  • siunattiin Helsingin Alppilan kirkossa - siunauksen toimitti oma poika, rovasti Otso Kianto - ja haudattiin valtion kustannuksella Turjanlinnaa vastapäätä omaan Niettussaareen, jonne hän jo vuonna 1927 oli varannut paikan ja omakätisesti kirjoittanut hautataulun tekstin.
  • luetaan suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin varsinkin erinomaisen kielenkäyttönsä ansiosta.

 

Taiteilija Eila Hiltunen muotoili Kianto-mitalin vuonna 1957